Kitarat, bassot, luutut, ukulelet, mandoliinit, oudit, banjot, sitarit ja balalaikat

Kaikki alkaa ideasta. Ehkä haluat liittyä olemassa olevaan yhtyeeseen tai perustaa uuden kokoonpanon? Ehkä haluat viedä soittosi aivan uudelle tasolle?

Katso kutakin mukana olevaa järjestelmää uusin silmin, jotta voit sitten käyttää niitä yhdessä vaivattomasti:

Toiminnallinen anatomia tekniikkasi ytimessä, musiikin palveluksessa!

Kitaristi, luutunsoittaja ja opettaja.

Sitä ei voi kiistää: itsensä kyseenalaistaminen on jo sinänsä etuoikeus.

Etuoikeus kulkea eri polkuja kohti päämäärää. Etuoikeus muokata tuota päämäärää uusien tarpeiden ja uusien oivallusten valossa. Tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä tätä työtä, tai tarkemmin sanottuna musiikin töitä. Minulle tärkeimmät niistä ovat lava ja opettaminen. Itsetutkiskelun kaudet ovat olleet musiikkielämäni hedelmällisimpiä.

Aloin lukea kirjaa ”Muusikon anatomia” tavallisena päivänä, tauolla konservatorion tuntien välissä. En enää nähnyt seuraavaa oppilasta samalla tavalla: tekstin tarjoamia tietoja ja pohdintoja ei voi olla ajattelematta.

Marcin ansiota on, että hän on antanut nimet niin monille asioille, joiden olemassaoloa epäilemättä aavistimme. Puolille, joiden kanssa painimme ja jotka löydämme tästä järjestelminä, toisiinsa suhteutettuina, jotta voisimme kesyttää ne.

Kasvoin klassisen kitaran parissa. Epäilemättä tämän soittimen epävakaa ja alati kehittyvä luonne rohkaisi minua laajentamaan kiinnostustani saman soitinperheen muihin soittimiin: vanhoihin näppäilysoittimiin (luutut, barokkikitara, teorbi…), puhumattakaan uusien vanhojen ohjelmistojen vetovoimasta.

Kunkin soittimen fyysisen ja käsitteellisen lähestymistavan suhteuttaminen toisiinsa ei ole vain innostavaa vaan myös hyödyllistä. Se pakottaa meidät mukauttamaan jatkuvasti kuunteluamme, sormiamme ja kehoamme.

”Muusikon anatomian” kaltaiset kirjat muistuttavat meitä siitä, että liikkeen on pysyttävä musiikillisena. Ja että se voi olla yhtä aikaa kaunis, terve, tehokas ja nautinnollinen. Nautinto on meille rakas! Muusikko, joka nauttii soittamisesta, pystyy mahdollisesti tuottamaan nautintoa muillekin. Eikö se ole yksi ensisijaisista tavoitteistamme? Kaukana suorituksesta itsetarkoituksena tai, mikä vielä pahempaa, keinona voittaa minkäänlainen kilpailu. Haluan ajatella, että jokainen meistä on ainakin yhdessä pienessä asiassa, vaikka vain yhdessä, kaikkia muita parempi. Yksinkertainen fraasi kappaleessa, oivaltava sormitus, vibrato yhdellä ainoalla sävelellä: kukaan ei soita sitä yhtä hyvin kuin me. Olemme kaikki ainutlaatuisia.

Muistan ajan, jolloin olin nuori opiskelija Accademia Chigianassa ja Sienan yliopistossa. Hyvin arvokas herrasmies, skotlantilainen aatelismies, tuli joka päivä seuraamaan kitaratunteja Palazzo Chigi-Saracinin keskiaikaisten muurien sisällä. Eräänä päivänä tauolla, kun puhuttiin kilpailuista (vaikka samaa voisi sanoa konserteista tai mistä tahansa muusta tavasta välittää taidettaan), tämä mies sanoi jotain, mitä en ole koskaan unohtanut: ”Jos kilpailuihin on osallistuttava, se on tehtävä antaakseen itsestään parhaansa. Voittamaan meneminen ei olisi kovin ystävällistä muita kohtaan.” Tästä päättelen, että muusikon on pysyttävä herrasmiehenä.

Gabriele Natilla, kitaristi, luutunsoittaja ja opettaja.